Muistikirjasta

 Katson peiliin - saan shokkihoitoa.

Puren kumipalloa hampaiden välissä. Se ei murene.

Rakennan kehoani ja puran sen taas osiin.

Kysyn lemmityltäni, tulisiko hänen ikävä minua jos minut siepattaisiin vieraan vallan vakoojien mukaan ja vietäisiin pakkotyöhön. Hän hengittää ulospäin ja nostelee silmäluomiaan.

***

Eilen järvi vielä kuohui, kun kävin rannassa. Vesi oli taas poikki koko talosta, ja minulla oli leipätaikina kesken. Yritin huljuttaa kuivettunutta taikinaa sormieni välistä, mutta kaikki ei tietenkään lähtenyt.

Katsoin rannan kiviä, ne näyttivät pastilleilta. Yhdessä välähdyksessä ehdin ajatella monta asiaa: miten minun alkoi heti tehdä hirveästi mieli Sisu-pastilleja, että niitä ei saa enää mistään, enkä voi mitenkään valmistaa niitä itse.

Että kun olin pieni ja kävin mummun luona, siellä sai aina käydä yhden kerran mummun tikkitakin taskulla ja ottaa sieltä rasian ja rasiasta Sisu-pastillin. Olin niin pieni, etten osannut lukea askin päällä olevaa koukeroista kalligrafiaa. Siksi sanoin Sisuja “ässä-kakuiksi”: nehän muistuttivat pikkuruisia mustia kakkuja, joissa on S-kirjain päällä.

Miten kauan siitä on?

Aallot loiskivat minua naamaan ja herättivät minun kaihoistani. Laahustin takaisin kotiin ja yritin taistella leipätaikinani kanssa. Olin taas tunkenut jauhojen sekaan ulkoa keräämiäni yrttejä, mutta niitä oli ehkä mennyt liikaa.

Sitkoa ei kulhon pohjalla näkynyt, vain varsien ja lehtien ja sämpylärouheen sekasotku. Tämä oli kuolleena syntynyt idea, sanoin rakkaalleni, kun hän kolisteli vessassa seinän takana. Ei hän kuullut, hänellä oli metelikuulokkeet korvissaan. Vielä minä sinut nitistän, ärisin taikinalle kulhossa. Sämpylät jäivät keskeltä raaoiksi.

***

Seuraavana päivänä heräsin vasta myöhään. Edellinen ilta oli mennyt kummallisissa tunnelmissa. Naapurirapun reiki-parantaja oli tullut minua vastaan roskakatoksessa, ja seuraavassa hetkessä makasinkin jo hänen parannettavanaan haisevassa kaksiossa, jossa tapetit irvistelivät ja tuuletusventtiilistä hönki tupakansavua asuntoon.

Olin kuitenkin hymyillyt ja nyökytellyt innokkaasti, kun rouva West esitelmöi minulle henkiparannuksen hyödyistä roskien lajittelun lomassa. Tiesin, että tällä kauhtuneella ihmisellä oli kaksi kissaa kotonaan. Halusin nähdä, millaista elämää ne viettivät ja oliko niillä kaikki hyvin - senkin uhalla, että Westin eukko piinaisi minua tästä lähtien maailmankatsomuksellaan aina, kun kohtaisimme.

Tunkiessamme rouvan eteiseen yritin vilkuilla joka suuntaan, tehdä mahdollisimman paljon havaintoja niin pian kuin suinkin. Näkemistä ei paljoa ollut: lukemattomia pareja marketin halpoja kangaskenkiä eteisessä, niiden yläpuolella naulakossa nuhjuisia fleecetakkeja, joissa oli kissojen ja susien kuvia selkämyksessä.

Kylpyhuoneen ovi oli auki, ja huussi näytti yllättävän siistiltä. Puhtaita pyyhkeitä oli pinossa hyllyllä, lavuaarin reunalla iskemätön pullo nestesaippuaa. Muut huoneet olivat siivottomampia: irtohiuksia ja kissankarvoja ja lattianrajoissa epämääräistä kuonaa.

Kissojen kiipeilypuut kiersivät seiniä ja niitä oli jopa ruuvattu kattoon kiinni. Otukset hiipivät koloistaan ja puskivat pohkeitani. Niiden karva kiilsi. Keittiönurkkauksen tasoilla näkyi kalliita eläinkaupan kuivaruokapusseja.

Asetuin tyytyväisenä olohuoneessa kököttävälle hoitopöydälle ja suljin silmäni. West heilutteli erilaisia kristalleja ja tuoksukynttilöitä ympärilläni ja paineli sormillaan päätäni eri kohdista. Välillä hän paukutti pientä gongia pehmustetulla vasaralla.

Oli jo myöhä, kun pääsin kotiin. Silmissä välkkyi oudosti. West oli puhunut jotain tähtienvälisistä energioista, jotka laskeutuvat maahan uudenkuun aikaan. Kaipa minuun oli jotenkin päässyt sellaista energiaa.

***

Älylaitteet soittivat aamun virret. Pimputuksia ei saanut pois, vaikka yritin kaikkeni ja soitin liikkeeseen, josta vempeleet oli minulle myyty. Sain ilmoituksen päivän tärkeimmistä uutisista sekä kuvajulkaisuista, kolmekymmentä viestiä kontakteiltani (vakuutusyhtiö, sähköyhtiö, lehtimyyjä, kuntosali, jossa en koskaan käynyt) sekä pankin maksumuistutukset päälle.

Uppouduin kuviin, joissa kauniit ihmiset loikkivat ja keikistelivät ja kantoivat värikkäitä ilmapalloja. Kaikissa kuvissa oli sama tausta - omituinen, limaisen näköinen ruskeanvihreä tasanko, jonka ympärillä kasvoi haaleaksi kulottunutta havumetsää. Kesti kauan, ennen kuin tajusin, että kuvat ja videot olivat minun lähijärveni rannalta.

Mahaa alkoi pistellä. Nopeutetussa videossa vedet tyhjenivät noin vain, auringon armottoman porotuksen alla, kuin pohjasta olisi vedetty tulppa pois. Jäljellä oli enää liejuinen pohja, joka paljasti vuosikymmenten kuonan. Eihän tämä voinut olla mikään filtteri, jokin uusi tekninen huiputus?  

Kävelin taas parin kilometrin matkan. Outo haju leijaili sieraimiin sitä voimakkaampana, mitä lähemmäs pääsin vanhoja venepaikkoja ja uimarantaa sen takana. Totta se oli - ei tuttua sinistä kimallusta puiden katveessa, vain mustanvihreä kuun pinta.

Rannoilla pörräsi ihmisiä. Keskenkasvuiset teinit astuivat rantakiviltä vielä kostealle aukealle kuin elämänsä kevääseen. Kameroiden sulkimet lauloivat ja puhelimet hohkasivat kuumina, kun seurueet kahlasivat vähäpukeisina irvokkaaseen maisemaan poseeraamaan. Tajusin jutun juonen. Tokihan hehkuvan kaunis iho näyttää vielä upeammalta vasten kammottavaa maaperää, jolta kaikki elämä on paennut. Joku tyttö heilutteli kauniita hiuksiaan niin, että niistä irtosi lisäketupsu. Se laskeutui lepäämään näljäisen kumpareen päälle.

Katsoin hävitystä. Vedestä oli jäljellä vain paksu, harmahtava liete ja käppyräiset vesikasvit - valtava, sairaannäköinen järven pohja ulottui silmänkantamattomiin. Maatumaton loka alkoi paljastua sieltä täältä - myrkyllisen näköisiä kemikaalipulloja, muovipusseja ja ruostuneita koneen osia pilkotti töryn seasta jopa enemmän kuin vedessä kasvaneita lumpeita ja leviä. Missään ei näkynyt yhtäkään kuollutta kalaa, ei lintuja, huomasin.

Aurinko sai pään särkemään. Tavallisesti veden äärellä kävi aina kova tuuli, nyt ilma ei tuntunut liikkuvan lainkaan. Jossain kaukaa kuului sairasauton ujellus. Muutaman kymmenen metrin päässä muta mossahteli, kun ihmiset kahlasivat siinä. Ehdin miettiä ohikiitävän hetken, että ehkä jonain päivänä sataisi, ja järvi täyttyisi ja kaikki olisi taas tavallisesti. Heti perään tajusin, miten typerä ajatukseni oli.

Yritin kamppailla pahimpia ajatuksia vastaan. Muistelin, oliko meillä kotona vanhoja limsapulloja, joita käytin kasvimaan kasteluun.

Entäs sitten, kun sadetta ei kuitenkaan tulisi.

Kotona luin taas uutisia. Joku ihminen oli kahlannut mudassa kauas entisen järven rannasta ja "humahtanut" yhtäkkiä. Pohjassa, kaiken lietteen alla piilossa oli ollut valtava, miestä leveämpi putki pystyssä. Ihminen oli astunut askelen - ja maakerrostumat olivat antaneet periksi, ja hän oli kirjaimellisesti kadonnut maan nielemänä.

Vaalin hetken kaameaa kuvaelmaa päässäni. Yksi silmänräpäys, sitten vain pudotusta pimeään, alas, kaikkien pelastusköysien ja lamppujen ja kameroiden ulottumattomiin. Kenties mudan pinta vielä sulkeutuisi putken suun yllä niin, että maan pinnalle ei jäisi merkkiäkään tästä välikohtauksesta. Jossain alhaalla happi loppuisi, tai putki tekisi mutkan.

***

Ei ole olemassa sellaista hellyyttä, jossa minua ei olisi pyykätty.

Olen tallannut lukemattomat kengät puhki.

Olen seikkaillut kaikkialla muualla paitsi maailman tapahtumarikkailla merillä.

Unelmani odottavat yhä toteutumistaan.

Monet sanovat elämän kääntyessä päälaelleen, että entisestä ei ole jäljellä mitään. Se on melkein aina vale - menneestä muistuttavia asioita on määrättömästi, niin paljon ettei mikään laskukone voi niitä laskea. Esineitä, tavaraa.

Vaikka kaiken heittäisi pois tuhat kertaa, jostain tulee aina lisää ja lisää ja lisää, jos ei jopa niitä samoja esineitä uudestaan, niin lähes identtisiä, tai samanmerkkisiä, tai sellaisia, jotka muistuttavat niitä vanhoja tavaroita väriltään ja tuoksultaan. Materia seuraa ihmistä, vaikka hän tekisi mitä päästäkseen pakoon.

Jopa kuolleiden mukaan tungetaan tyhjänpäiväisiä esineitä poltettavaksi ja haudattavaksi. Älylaitteet räjähtelevät tuhkauksen tuoksinassa. Kysyikö joku vainajalta, haluaako hän mukaansa jotain?

Siivosin omia ja rakastettuni jälkiä. Olin hilseillyt joka puolelle, hän tiputtanut karvojaan kuin eläin. Tomua, vaaleita hiukkasia, pölyä, ihoa. Kuinka kauan kestää, että vanhat ihosoluni tältä kesältä ovat kuluneet pois ja uusiutuneet kokonaan, niin, että olen ulkokuoreltani aivan toinen ihminen?

Ajan pyörä kääntyy. Ratakset louskuttavat, ruostuneet kellot kääntyilevät torneissaan, mutta eivät päästä ääntäkään.

Tuulet ja vesimassat keskustelevat keskenään salattuja puheita. Niitä ymmärtävät vain perhoset ja kuoriaiset.

***

Kesäisin kävimme mummun kanssa pesemässä mattoja. Mäntysuopa tuoksui ja sormet kohmettuivat kylmästä järvivedestä. Kun lähdettiin kotiin, mummu antoi mukaani salaperäisen paperipussin. Poimin sieltä omenalohkoja ja kuuntelin moottoritien huminaa.

Minulla on mummun vanhoja lasipulloja, joissa en koskaan säilytä mitään. Ne ovat vanhanaikaisia, sellaisia joissa on rautalangan varassa korkki, jonka kuminen tiiviste on vuosikymmeniä sitten hapertunut. Keittiön laatikoissa on myös kasa puisia lastoja, perunanuija ja soppakauha. Kaikki ovat mustuneet ja kuluneet sileiksi kovassa käytössä.

Kun olin esiteini ja mummulla käymässä, tämä kiivaili siitä, että hänen sokeriastiansa on kadonnut. “Olen asunut tässä samassa asunnossa neljäkymmentä vuotta, ja pitänyt sitä astiaa samassa paikassa siitä asti kun muutimme!” hän sanoi. Joku naapurin setä oli käynyt kylässä ja mummun mielestä vienyt sokeriastian mukanaan. Oliko vanhoilla ihmisilläkin tyttö- ja poikaystäviä, mietin myöhemmin. Ja jos oli, millainen sulhanen oli sellainen, joka varastaa toiselta? Äitini sanoi, että mummu oli menettämässä muistinsa.

***

Päivät kuluivat hitaasti. Kävin joka päivä pesulla pihan perällä nököttävässä saunarakennuksessa. Sitten vietin muutaman tunnin talomme kylmäkellarissa. Olin raahannut sinne jo aiemmin resuisen patjan. Tutkin kaikki naapurien häkkivarastot.

Puistattavaa roinaa - tupsuisia jalkalamppuja, muovirasioita, linttaanastuttuja kenkäpareja, virttyneitä kitaroita, halpoja puvuntakkeja, loputtomasti tuoleja ja jakkaroita. Esineet näyttivät vihattavilta kellarin aavemaisessa sähkövalossa. Minun teki mieli jättää omakin häkkivarastomme auki, jos joku vaikka varastaisi sieltä kymmenen vuotta vanhan telttani, jonka olin koonnut vain kerran.

Kellarissa oli viileää, ehkä kuusitoista-asteista. Sisällä asunnossakin olisi ehkä jotenkuten voinut olla, vaikka tukahduttava ilma teki kaikesta hankalaa. Järvellä käytyäni olin kerännyt kaapit täyteen vedellä täytettyjä kanistereita, muovipusseja, hillopurkkeja, mitä tahansa, mikä piti nesteen sisällään, mutta varastoni tahtoivat lämmetä ja kasvattaa outoa, vihreää tomumaista hometta sisälleen. Silti oloni helpotti hieman, kun katselin näitä säälittäviä varastojani.

Kasvini olivat lakastuneet jo aikaa sitten. Olin kylvänyt yrttejä ja vihanneksia parvekkeelle, ja yrittänyt viritellä niiden ylle varjoa pressusta. Silti multa halkeili ruukuissa. Herneet kuolivat ennen kuin ne ehtivät edes kukkia.

Makasin patjallani ja luin kirjoja. Aluksi olin pelännyt kellarissa nyhjäämistä, mutta tottunut siihen myöhemmin. Olin lukenut sarjamurhaajasta, joka oli tappanut nuoria tyttöjä talojen kellareihin, ja lähtenyt sen jälkeen vain kalppimaan. Enää minua ei kiinnostanut yhtään, koko ajatus tuntui samantekevältä. Putket kurnuttivat jossain yläpuolella.

Ajatuksissani en ollut ihan varma, odotinko merkkiä, liikahdusta uuteen suuntaan, jotain, mikä antaisi minulle syyn kerätä luuni täältä hämärästä viileydestä ja mennä ulos rehkimään. Sisimmässäni tiesin mainiosti, etten uskaltanut mennä järvelle vielä, että halusin viivytellä mahdollisimman pitkään. Ajatus kuolleesta, tuntemattomasta ihmisestä siellä putkessa oli hirveä, mutta vielä enemmän minua kylmäsi se, miten peruuttamaton tuo kuivuminen oli ollut, ja miten vähän kukaan oli välittänyt siitä.

Luin päivät läpeensä normaaleja uutisia normaaleista asioista. Minullakin oli kaikki päällisin puolin tavallisesti. Samoin oli lemmittyni laita. Hän kävi päivisin tekemässä työtä. Minä hiippailin täällä kellarissa, ja toisinaan tein ruokaa ja siivosin. Jossain vaiheessa palaisin takaisin työpaikalle. Istuisin päivät pitkät painamassa koneen nappuloita ja ajattelemassa tärkeän yrityksen tärkeitä asioita.

Silti tuntui kuin tajunnassani olisi tikittänyt kello, joka aina välillä vaimeni, toisinaan taas voimistui niin kovaääniseksi, että tuntui kuin rautaviisari olisi paukuttanut kalloni sisäpintaa. Jysähdysten välissä ehdin ajatella vain, että kyhjötin edelleen kellarissa, vaikka minun olisi kuulunut olla jossain muualla.

***

Minulla on hyvin vähän sukulaisia. Isovanhempani ovat kaikki kuolleet, ja vain yksi heistä eli kyllin pitkään viettääkseen aikaa kanssani. Sitten oli muutama pikkuserkku, joita en nähnyt kuin viiden vuoden välein - yksi heistä oli nimeltään Daniel.

En tiennyt kyseisestä ihmisestä juuri muuta kuin mitä olimme tehneet lapsena. Daniel oli riekkunut leikkimökissä vanhempiensa pihalla niin, että ikkunat helisivät ja seinälaudat natisivat liitoksistaan. Minä yritin viritellä hiekkalaatikolla omaa leikkiäni, lavastaa sen niin, että muka nauttisin tästä sukulointireissusta, ja samaan aikaan olisin valmiina juoksemaan pakoon, jos serkkupoika keksisi kanavoida viheliäisiä ideoitaan minuun. Tietenkin katselin tiiviisti hiekasta harmaita ponejani juuri sillä hetkellä, kun Daniel viskasi ämpärillisen multaa päälleni.

Ja nyt, noin viisitoista vuotta myöhemmin, tutkin tarjouksessa olevaa leivänkänttyä leipomon tehtaanmyymälässä, kun Daniel muitta mutkitta koputti olkaani ja väläytti leveän hymyn kuin olisi kovinkin tyytyväinen näkemisestäni.

“Mitä likka?” hän vain kysyi ja näytti odottavalta. Yritin ajatella nopeasti. Ylläni olivat nuhjaantuneet rääsyt, päässäni rispaantunut huivi. Danielilla oli kalliit ulkoilmaihmisten pukineet päällään, ja hänen tukassaan oli geeliä. En keksinyt millään, mitä hän teki täällä, missä eläkeläiset ja työttömät taistelivat päivän viimeisistä pullapusseista. Mutta toisaalta, eipä se minua kovasti liikuttanutkaan. Vetäisin kasvoilleni samanlaisen hymyn, jolla minua tähdättiin.

“Mitäpä tässä, viime kerrasta onkin aikaa,” sutkautin. Vaihdoimme latteuksia niin kauan, että myymälä meni kiinni. Daniel kutsui minut luokseen viereiseen taloon. Rappusissa tunsin, kuinka kiusaantuneisuus sai ilman tuntumaan omituisen paksulta ja tukahduttavalta, mutta ilmeisesti vika oli vain minussa: Daniel louskutti leukojaan taukoamatta, eteisestä olohuoneeseen, sieltä keittiöön ja parvekkeelle ja vessaan.

Asunto oli tavanomainen kaksio, tavaraa oli niukasti, mutta silti huoneissa oli sotkuista. Esineet olivat miehekkäitä. Seinällä oli mauton, kehystetty juliste erämaamaisemasta, jonka yläosaan oli aseteltu karhu, susi, peura ja siiman päässä kiemurteleva kirjolohi. Serkkupoika oli siirtynyt kaapeille, joista hän kaivoi esiin ilmeisesti harrastustarvikkeitaan. Puukot olivat itse tehtyjä, ja tarvikkeet leirielämää varten olivat huippukalliita ja teknisiä materiaaleja pullollaan. Hypistelin puoliksi kiinnostuneena ultrakevyen makuupussin liukasta kangasta.

“Muistan, että sinähän kasvatit villiyrttejä ja säilöit ruokatarvikkeita, eikö?” Daniel kysyi. Nyökkäsin vaisusti.

“Se on aivan yhtä oleellista varustautumista kuin eränkäynti. Pitää olla valmiina, aina. Mieluiten ei kannata heittää varmuusvarastosta mitään pois. Kaikkea voi joskus vielä tarvita. Tietysti täytyy ajatella realistisesti. Töitä on pakko tehdä, sillä lopulta vain rahalla saa ostettua itselleen lisää elinaikaa, kun elämä käy muutoin kestämättömäksi”, hän paasasi. Taisin kalveta hieman, sillä hän katsoi minua mietteliäästi.

Huomasin, että hänen katseensa oli vilpitön kaiken uhoamisen takana. Hänellä oli tummat kulmakarvat ja siniharmaat silmät, jotka tekivät ilmeestä ensivilkaisulla jotenkin kovan.

“Oletko ikinä edes sytyttänyt nuotiota? Monet eivät ole. Minä olen menossa ulos joka viikonloppu, sinun kyllä kannattaisi tulla mukaan. Ota vain palasaippua ja puhtaita alusvaatteita. Tietysti vesipullo. Minulla on kaikki muu mukana.”

***

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kävin järvellä. Nyt yritin kävellä sinne muka vahingossa: pysähtelin yhtenään katselemaan kukkia ja perhosia ja käänsin naamani kohti aurinkoa niin, että silmät menivät väkisin kiinni. Pian makea, mädänsekainen haju leijaili vastaani.

Maa oli alkanut halkeilla, mutta sen alla oli vieläkin hyllyvä, pehmeä kerros lietettä. Mistään ei ollut virrannut uutta vettä pohjalle. Ihmiset olivat selvästi kaivaneet pohjan lietettä etsien sieltä jotain - siellä täällä oli myllätyn näiköisiä kuoppia, joista tuore kosteus höyrysi ilmaan. Olin erottavinani jossain kaukaisuudessa miehen, joka kiskoi jotain mudan seasta, ehkä köyttä tai kettinkiä.

Lähdin kävelemään pitkin polkua, joka oli jo ehtinyt tallautua järven pohjaan. Melkein kuin talvella, kun jäätä pitkin pääsi kauas järvenselällä olevaan saareen. En oikein uskaltanut katsoa ympärilleni liian tarkkaan. Tuntui kuin silmänurkassa olisi liikahdellut jokin salavihkainen.

Tuuli oli valtavalla aukealla hieman viileämpi kuin kaupungissa. Astelin varovasti kauemmas, aina pikkuisen saaren taakse, jossa puut heittivät mutapohjaan viileän varjon. Ehdin jo ajatella, miten istuisin puiden alla, saaren viileillä kivillä, kun jotain tapahtui - polulta törrötti puun juuri, johon kompastuin. Pölyinen pintakerros murtui ja muta maiskahti, kun kompuroin siihen polvet edellä.

En hätääntynyt. Muta vilvoitti käsiäni, eikä pohjassa ollut mitään terävää, joka olisi voinut satuttaa. aipa lieju oli saven ja hajonneiden kasvien sekasotkua, ei mitään vaarallista. Sitten jokin liikkui sormieni alla.

Kiskaisin vaistomaisesti kädet pois pohjasta, mutta se oli vaikeaa - aina, kun sain yhden raajan ylös, olin menettää tasapainoni muhkuraisella ja hyllyvällä alustalla. Käsieni tekemissä kuopissa näkyi tosiaan liikettä.